Unelmien Koiramäki

Nyt on sitten vuorossa sitä lupaamaani Koiramäki -rapsaa. Oltiin siis perheretkellä Tampereen suunnilla ja matkamme ensimmäinen etappi oli Särkänniemen Koiramäki. Olen siitä asti haaveillut tuonne Koiramäelle pääsystä kun se pystyyn pistettiin ja nyt vihdoin se haave toteutui vähän kuin sattumalta. Tarkoitus kun oli lähteä vain Nokialle Eedeniin polskimaan, mutta huone vapautuisi vasta illemmalla, niin aamuksi tarvi keksiä puuhaa. Koiramäelle tietty!

Ja vähän jopa ehkä itseäkin naurattaa, mutta taisin olla meidän perheestä eniten innoissaan tuosta paikasta. Niilahan tunnettuun tapaansa on pähkinöissään kaikesta, missä pääsee kirmailemaan ja kiipeilemään, mutta taapero polo ei kyllä tällä erää pärjännyt äidille siinä kisassa. Mun ystävät saattaa tietääkin, että kun mä jostain innostun, niin se tapahtuu isolla I:llä. En ollut pysyä nahoissani ja kierrätinkin pojat kahteen otteeseen Koiramäen ympäri hihkuen ja osoitellen, että "eikä katso nyt tuotakin ja tuolla on Herra Hakkarainen" ja "iiik, Drakkulan linna, emmä kestä!" Jarkolla tais olla vahdittavanaan kaksi lasta sinä hetkenä. Mutta hei minkä sille teet, kun ihan pienestä pitäen olen suuresti ihaillut ja rakastanut Kunnaksen kirjoja ja nyt sain itse hypätä mukaan tarinaan.

Luin netistä että Koiramäellä järjestetään myös Koiramäen Joulu! Aivan ihana ajatus. Että matkaseurahakemuksia voi laittaa mulle tulemaan, hehe!

Joku voisi sanoa, että ei se ole mikään suuri taikka ihmeellinen paikka, mutta minulle se oli mieletön!
Tässä tulee nyt pikkuinen kuvakooste, mutta vain muutamista kohdista , Koiramäki pitää itse nähdä ja kokea.

Kesän syvin olemus

Taas se aika kun olen kotiutunut luovuuslaboratoriosta ja pakko vähän kirjoitella luovan intopiikin vallassa silläkin uhalla, että parempi olis vaan olla nukkumassa jo. Tästä on tullut perinne näemmä.

En ole heinäkuussa hirveemmin kerinnyt pukahtamaan täällä blogin puolella. Toisin kuin ehkä moni kuvittelee, niin kesäkuukaudet ovat meille kuvittajille ja graafikoille usein järin kiireistä aikaa. Kohtalotoverigraafikko Aino blogissaan Visuaalisesti vaativa valotti osuvasti alan työrytmin luonnetta.  Allekirjoitan täysin tuon Ainon pohdinnan, etenkin nuo viimiset aatokset, kuinka aina hetken voi harmittaa, kun muut tuulettaa lomiaan, mutta hetken päästä jo muistatkin, kuinka paras duuni mulla on. Ollaan me vaan kaks hiton onnekasta mimmiä, kun saadaan tehdä työksi juuri sitä mitä rakastetaan.

On mun kesään mahtunut kyllä kaikkea muutakin puuhaa, kuin työt vaikka se virallinen kesäloma aina enemmän ja vähemmän jää uupumaan. Heinäkuun alussa olin monta päivää mökillä Niilan kanssa, kun Jarkko lähti perinteiselle Nimettömän Kalakerhon lapinreissulle. Päivät nautittiin auringosta jumbo sikoja heitellen ja muumilaivaa upotellen, kun taas illalla karattiin itikoilta tupaan tekemään töitä läppärin äärelle ja jutustelemaan perheen kanssa. Sain mä mökkeillä vuorokauden ihan lapsivapaastikin ja täytyy sano, että sekin oli oikein mukavaa vaihtelua.

Mulle muutenkin kesässä on jotenkin tärkeintä se yleiskuva ja tietynlainen huolettomuus. Että koko kesä on tuntunut jotenkin hauskalta ja semmoselta iloiselta ja paineettomalta. Ei niinkään se kuinka monta reissua kerkiän tekemään, monta tapahtumaa kerkiän koluamaan ja että mökillä täytyy käydä vähintään niin ja niin monta kertaa, jotta loma on onnistunut.
Mä olen myös vähän sellainen, että herkästi otan paineita kavereitten näkemisestä. Oon välillä niin kiireinen, että en paljoo arkena kerkiä tapaamaan, kun on työt ja perhe ja salilla ja lenkilläkin tarvis keritä käymään, niin siinä leppoisa lattehetki kaikkien kavereitten kanssa viikoittain ei oikeen meinaa mahtua kuvaan. Kesällä tästäkään ei tarvi ottaa paineta, koska ihmiset on joko

a) itse järkännyt itselleen niin super kiireisen kesän, ettei perus leppostelut mahdu heidänkään arkeen
b) niin kiireettömiä lomaihmisiä, että iltalenkki valoisassa yössä klo 21 tai aamuiset puistotreffit äipän ja taaperon kanssa on ihan sopiva aika tavata.

Parhaat kesät syntyy niin, että suunnitellaan vaan vähän kerrallaan ja jätetään sponttaanille tupsahtamiselle sijaa. Tämä kesä nyt on säiden puolesta ollut niin surkea, että aika vähän onkaan tullut tehtyä tupsahtelua, mutta onhan tässä vielä aikaa. Pieni perheretki oli ainoa asia mikä laitettiin viralliselle kesä todo-listalle ja se buukattiinkin viime viikonlopulle. Käytiin Särkkiksen koiramäellä ja Nokian Eedenissä polskimassa. Oli tosi kiva ja huoleton reissu. Laittelen teille vaikka tällä viikolla pienen kuvareportaasin. Olin nimittäin ikuisena Mauri Kunnas -fanina hiukkasen innoissani siellä koiramäellä.

Tällaisia kesäaatoksia. Ja kuten kuvasta huomaatte, mun mökkeilyviikolla oli mahtavat kelit!

Aarteita etsimään

Me lähdetään nyt juhannuksen viettoon möksälle. Kotiin on palkattu kissamuonitus- & rapsutuspartio, joten tämäkin mami voi turvallisin mielin hetken levähtää mökin rauhassa. Vaan melkosta menoa ja melskettä sielläkin tiedossa, kun Niila ja serkkukaarti pääsee valloilleen. Piirsin pikkusille tällaisen aarrekartan ja meillä alkaa aarteenetsinnät, jahka koko serkkukööri on koossa. Instagramista tuosta sivupalkista näette myöhemmin mitä aarrekätköstä löytyi.

Ei muuta kuin oikein leppoisaa ja turvallista juhanusta kaikille! Muistakaa osallistua arvontaan ->


♥ : Manna

Päiväkotituulet

On ollut tosi jännä viikko. On ollut uusia jänniä töitä ja jälleen hykerryttävä ja innostuttava luovuuslabra, vaan yksi asia on kyllä ollut vahvasti päälimmäisenä, nimittäin se Niilan päiväkodin aloitus.

Maanaina oltiin siis tutustumassa muutama tunti yhdessä, mutta koska kaikki meni tosi hyvin päätettiin yhdessä Niilan hoitotädin kanssa, että tiistaina mami saa lähtee pakertamaan duunia heti ja Niila jää tätien kanssa syömään aamupuurot. Kotiin haetaan sitten klo 14:30 välipalan jälkeen.

Tiistai sitten koitti ja aamulla selvästi jännitys alkoi hiipimään mahanpohjaan. Sinne myö saapasteltiin päiväkodille. Eteisessä riisuttiin ulkovaatteet ja tehtiin muuta valmistelut. Sitten pitikin mennä jo viemään Niila leikkihuoneeseen. Pakko tunnustaa että tässä vaiheessa kyllä jännitti kovin.

Nyt se olisi sitten edessä, että Niila, joka ei juuri muuaalla ole ollut vielä hoidossa kuin mummolassa ja Mirkku murusella, jää sinne koko päiväksi vieraitten ihmisten kanssa. Vein Niilan muitten lasten sekaan ja nopeasti halasin ja kerroin, että äiti menee töihin ja tulee päivällä. Näin olin sen etukäteen suunnitellut. Niila alkoi karjumaan kuin pieni hyena. Minä päättäväisesti pysyin suunnitelmassa ja livahdin kiireen vilkkaa eteiseen, vaan erehdyin katsomaan taakseni: siellä se äitin pieni pikkulintu katsoi mua vedet silmissä ja karjui hoitajan sylissä. Pakko sanoa, että ulos kun pääsin niin kyllä siinä kyyneltä silmään pukkasi (mutta hei en sentään vollottanut suureen ääneen kuten kaverit oli pelotellut). Harmittaahan se nähdä että omalla pienellä on paha mieli. Mutta ei auttanut kun mennä kotiin tekemään töitä.

Kotona työhuoneessa istuin teekuppi kädessä. Olo oli pöllämystynyt. Mitä tapahtuu. Tässäkö sitä ollaan ja ihan luvan kanssa ja rauhassa sais töitä tehdä. Jokin hassu rentous laskeutui mieleeni. Jotenkin tiesin, että Niilalla on kaikki päikyssä ihan loistavasti, on se sen verran...no Niila! Sellainen rohkea tättärä. Starttasin duunit ja sain niitä tehtyä hurjan tehokaasti. Ihan kuin koko 1,5 vuoden kotiäippäily olisin kerännyt näppeihin jotain malttamatonta työbuustia ja hommat vaan soljui eteenpäin, siitäkin huolimatta että facebook ahkerasti muistutteli olemassaolostaan koko päivän. Tosi hyvä fiilis jäi ekan työpäivän jälkeen ja tuli tunne, että hitsi tähänhän vois taas tottua, työläisen elämään. Vaan myönnettäköön, että olin kyllä jo 14:15 päikyn ruokalassa silittelemässä välipalaksi rahkaa ja omenapiirakkaa maiskuttelevan pikkuiseni pitkiä kutreja.

Niilan päivä oli mennyt mallikkaasti. Itkut itkettiin aamulla, mutta muu päivä oli mennyt iloisesti puuhastellen, hyvin syöden ja sikeästi ennätyspäikkäreitä nukkuen. Olin ehkä maailman onnellisin äiti. Keskiviikko sujui aivan samalla kaavalla, joskin aamulla itku ei enää äitiä niin pahasti riipaissut, koska osasin erottaa siitä jo Niilalle tyypillistä komennusta, eikä niinkään lohdutonta hätää. Itku loppui jo kun pääsin eteisen oven taa.

Voiko tämä tosiaan mennä meillä kummallakin näin helposti? Koska tällä hetkellä tuntuu, että vaikka tulis mitä huonoja aamuja tai kokonaisa päiviä, niin ollaan kumpikin kokonaisuudessaan tosi sinut tän uuden tilanteen kanssa. Niilalla on hauskaa kun elämään putkahti kertaheitolla kymmenen uutta kaveria ja jänniä päiväpuuhia, uusia turvallisia aikuisia ja uusia elämyksiä. Miksi ihmeessä äitinä tästä olisin jotenkin haikeana tai surullinen.

Se on tietysti otettava huomioon, että olen siitä onnekas ihmishupsu, että rakastan työtäni, enkä ole missään vaiheessa kokonaan työelämästä poistunutkaan. Ymmärrän, että tämä päivähoitokokemus voi jollekin toiselle olla miljoona kertaa rankempi, jos työ mihin pitäisi palata muistuttaa enemmän pakkotyöleiriä, kun sitä omaa unelmaduunia. Mulla taas tämä kevät on ollut jos muutenkin, niin myös työn puolesta aika rankka. Työmäärä on ollut melkoinen ja se ylimääräinen aika, jota arjesta ei löydy on töihin otettu sitten yöunista. Pitkään jatuvat olemattomat yöunet ja jonkin sorttisesta esiuhmasta pullikoiva taapero, ei ole mikään kevyt taakka kantaa. Mikään työ ei ole ollut näin rankka kun tämä yötyö ja kotiäiti kombo ja mäkin olen kyllä melkosiakin duuneja vääntäny elämäni aikana. Mutta kyllä kannatti vähän venyä ja kiltisti vaan jonotella päikkypaikkaa. Nyt saatiin Niila niin ihanaan päiväkotiryhmään meidän lähipäikkyyn, että kaikki se yöraatamisen aiheuttama otsasuonen kiristys on ollut sen arvoista. Nyt ollaan vaan onnellisia ja katsotaan mitä tuleva viikko päikkypojan kanssa tuo tullessaan. Tuli mitä tuli me ollaan siihen nyt valmiita. Ja ainiin sain päiväkodista ison kirjekuoren jossa lukee ”Onnea Niilan äidille” . Sunnuntaina sitten kurkataan mitä se mun pieni lintu on äitille askarrellut. Pakahdun rakkaudesta.

 ♥: Anna

Vauvateatteria vai yhden taaperon temppushow?

Olen viime aikoina ottanut oikein asiakseni etsiä tapahtumia ja puuhasteluja joihin voisimme osallistua enenevässä määrin virikkeitä kaipaavan jälkikasvuni kanssa. Kun huomasin netissä ilmoituksen, että Lahden Kaupunginteatterissa järjestetään vauvateatteria sylilapsille innostuin ikihyviksi, sinne oli pakko päästä.

Mukaan lähti vielä ystävä oman taaperonsa kanssa, niin ilo oli ylimmillään ja äidillä kiva kutkutus mahan pohjassa, että mitä tuleman pitää, pelottaisiko Niilaa vai istuisiko ihastellen lauluja kuunnellen. Ehkä kuiskuttelemme hiljaa, että kato ja ooh. Käväisi se mielessä, että mitä jos N ei jaksaaan istua ja katsella. Tuudittauduin kuitenkin siihen, että ensimmäinen teatterikokemus on sen verran jännittävä paikka, että äitinä saan olla se tuki ja turva, suukottaa poskelle silmät lautasina laulavaa joukkoa tuijottavaa lasta ja jännitellä yhdessä.

Saatoin kuitenkin unohtaa yhden seikan. Lapseni ei vierasta tai pelkää ketään. Ei nyt, eikä ole koskaan pelännyt. Ei edes silloin kun kaikki muut samanikäiset vierasti. Siinä missä monen kaverin lapset ovat huutaneet jo varmuuden vuoksi pienet huutokarjunnat, kun olen sattunut heille ehkä jotain erehdyksissäni liian aikaisin sanomaan, niin Niila on se ipana, joka huutelee ostoskärryistä ohikulkijoille ja koittaa tarttua vieressä pahaa-aavistamattoman tädin niin kovin ihanasti hulmuavaan tukkaan. Jos joku hänelle puhuu saattaa hetken kasvoilla viivähtää ujo virne ja ehkä pää painua jopa äidin syliin nanosekunniksi, mutta kohta taas mennään ja höpötetään vailla pienintä epäilystä tai estoa. Niila on seikkailija, joka kiipeilee ja vilistää uusissakin paikoissa taakse katsomatta ja haluaa kokea kaiken käsillä ja jaloilla.

Tosiaan tämän lapsen olin sitten vienyt teatteriin istumaan 30 pitkäksi minuutiksi paikalleen ja ehkä vielä hiljaa jos suinkin mahdollista. Esityksen alussa kyllä kerrottiin, että täällä ollaan lapsia varten ja lupa on elää sen mukaisesti ääniä kaihtamatta.  Esitys alkoi ja vaikka se äidistä vaikutti mitä hurmaavimmalta, huomasin hyvin nopeasti, että tästä ei tulla siivosti selviämään ilman lahjuksia. Olin vielä onnistunut hakeutumaan istumaan keskelle riviä, josta mun sarvikuonon sulavuudella ei  gasellin tavoin pois hiippailtukaan.

Niilan jalkojen vipattaessa kaivoin esityksen ensiminuuteilla jo viinirypäleet esiin ( ja samalla kiitin ja ylistin älykästä aivokoppaani, että olin ne äkännyt pakata matkaan). Niillä päästiin kivasti eteenpäin ja Niila malttoi mutustella palasia sylissä siivosti istuen. Kauhukseni kuitenkin sain huomata, kuinka viinirypäleitten viehätysarvo alkoi kuivahtaa ruikkuiseksi rusinaksi ja kohta alkoi taas yhden taaperon show saada hyvää tuulta töppösiin. Niila kiipeili ja laulaa loilotti omia laulujaan, joista tavallisemmin saa nauttia lähi Prismamme asiakaskunta.

Muutamien lähellä istuvien äitien myötätuntoa viestivien katsahdusten saattelemana otsasuoneni alkoi esittää kiristymisen merkkejä ja oli aika ottaa kovat aseet käyttöön: kaivoin vaivoin toisella kädellä laukun pohjalta todellisen arjen sankarin, Fruit hero taatelipatukan! Pelastus! Lapsi istui taas kiltisti sylissäni taatelia tahmaisilla tassuillaan rutistellen. Seurasimme jälleen esitystä. Naiset lauloivat ja huojuivat ipanoita innostavasti. Äänet ja ilmeet oli todella vauvakatsojaa ihastuttavia, mutta silti kaiken sen vauvaisuuden sekaan oltiin saatu ujutettua kerrontaa, josta äiti saattoi poimia samaistumisen hermoheikkoja hetkiä. Oli lupa nauraa turvallisessa päivänvalossa yön pitkille tunneille pinnasängyn vangin oikein oikutellessa. Se oli virkistävää!

Nauratti ja vielä ihan ääneen. Rapinaa. Fruit hero oli lopussa ja esitystä jäljellä ainakin kymmen minuuttia, ehkä enemmänin. Tuskanhiki sinkoutui taas ohimoon. Loppu esitys menikin sitten selviytyessä. Ystävä jo osallistui seikkaulumieheni viihdytykseen kutittamalla tätä, samalla kun oma napero ihmetteli ymmyrkäisenä lavan tapahtumia rauhassa sylissä nököttäen. Tarinan loppu jäi kutakuinkin pimentoon osaltani, mutta loppukumarrukset kuin koitti huokaisin helpotuksesta ja kiiruhdin katsomosta vapaille vesille ilakoiva ipana kainalossa. Esityksen jälkeen koittikin Niilan melestä se paras hetki: sai ihan luvan kanssa mennä näyttämölle kiipeilemään ja seikkailemaan, kokemaan koko komeus omin sormin ja varpain. Vauvateatteri sai siis tyydyttävän lopun: yhden taaperon temppushown.

Huomasin kyllä hieman kaihostuvani kun monet muut äidit istuivat somasti pyöreän pöydän ääressä esityksen jälkeen vauvakahvilassa hörppimässä sumppia taaperot yhä lähellä istuen, eikä mun tarvinut edes kahta kertaa harkita koitanko istua alas. Toinen näyttelijöistä tuli kiittämään Niilaa kuinka hienosti tämä jaksoi voimistella näytöksen aikana heidän mukanaan, oli kuulemma tehnyt mieli ottaa hänet mukaan lavalle näytökseen. Siinä meinasi ilon itku äidiltä päästä, enkä oikein saanut sanaa suustani.  Tajusin vain itsekin sortuneeni turhaan kaavamaisuuteen ja anteeksipyytelevään asenteeseen kun rohkea taaperoni ei malta "käyttäytyä siivosti" ja olla aloillaan. Yksi vuotta ja neljä kuukautta oleva taaperoni. Lupaan itselleni etten enää ikinä stressaa siitä, että ipanaiseni tuntee olonsa niin turavlliseksi, että hän vailla huolta haluaa lähteä kokemaan maailmaa ihan omin näpein luottaen, että äiti pitää huolen vaikei itse pitäisi äidistä kiinni. Päinvastoin ajattelin olla siitä erityisen ylpeä joka kerta tästä eteenpäin.

Ehkä jatkossa silti on parempi tarjota Niilalle aktiviteetteja joissa olisi otollisemmat olosuhteet tutkiskelulle ja hieman sille hutkikskelullekin.  Tänään oltiinkin taas uimassa aamulla ja uinnista on muodostunut jo vähitellen meidän kiva perjantaiperinne. Mites, onko siellä ruutujen ääressä muita äitejä kellä aktiivinen ja rohkea taapero vaatii jo vähän enemmän aivonystyröitä, jotta saataisiin tarpeeksi uutta ja mielekästä toimintaa, jos on niin kaikki puuhanvinkit vaan jakoon kommenttiboxiin. Saa myös kertoa omia hikikarpalohetkiä.

Suosittelen kyllä vauvateatteria lämmöllä kaikille vauvoille ja taaperoille, joiden äidit ei turhia stressaa. Sekaan vaan nauramaan ja nauttimaan ken kynnelle kykenee. Näytökset löydät täältä: KLIK

Olispa kotonakin tällaiset portaat tuumasi N

Seikkailija itse!

Nämä aulan Muumit teki kyllä pienen fanin niin onnelliseksi, että ihan jo näiden takia koko reissu kannatti

Väri(nä)

Täällä on ollut melko värikästä menoa taas viimeaikoina. Puuhaa on riittänyt enemmän kuin vuorokaudessa riittäisi hetkiä niitä toteutella ja se aiheuttaa taas lähes fyysisiä tykytyksiä. Välillä päänuppi käy innosta niin kierroksilla, ettei ajatuksista meinaa löytää selkeää päätä eikä häntää. On niin omia projekteja kuin työhommiaa, ammatillisia askeleita ja harrastuksellisia hurmostiloja. Viime viikot paljolti myös uhmakasta taaperoa ja hermostuttavaa hampomista. Tämän kaiken keskellä on ollut hirveen vähän aikaa tylsistyä. Tarvisin tylsistymistä, josta luovuuslabrajohtajatar Tuikkis jo aikojemme alussa puhui. Ajattelinkin, että kun pääsiäinen koittaa, niin vietän kyllä yhden tylsyysruhtinatarpäivän, jolloin maataan Niilan kanssa pitkin lattioita, selataan samaa kirjaa ees taas vailla mieltä ja suuntaa, kävellään pihalla minne ne kengät nyt sattuu viemään, ehkä jopa ympyrää ja syödään pakastevihanneksia. Tai sitten ei tehdä näistä mitään jos ei huvita. Kuhan ei suunnitella. Suunnittelen siis olevani suunnittelematta yhtään mitään.

Sitä ennen kerkiän kuitenkin kertomaan teille päivistäni täynnä suunnitelmia. Menneistä ja vielä tulevistakin. Aloitan heti huomenna kertomalla aivan ihanasta kukkailupäivästä viime viikolta. Olkaapas siis kuulolla. Huomenna mennään Niilan kanssa myös vauvateatteriin (johon myös taaperot saa mennä hei), josta ihan varmana kerron fiiliksiä tulevina päivinä.

Tänään oli taas luovuuslaboratorio ja huomaan, että tämä ilta on muodostunut vakiopostauspäiväksi. Syy on selvä. Labra antaa mulle mielettömän paljon intoa, jopa niin paljon, etten pysty heti menemään nukkumaan vaan kaikki se hurja innostelu tarvitsee tasoitella nakuttelemalla näppäimistöä rytmikkäästi. En ole kuulemma ainoa, muutkin labrakanit ovat huomanneet samat tärinät tapaamistemme jälkeen. Tämän postauksen toinen kuva onkin tämän päivän labrasta, siellä tapahtui värikkäitä asioita, joista saatte kuvia parin viikon päästä seuraavan labran jälkeen.

Nyt hyvää yötä teille jotka yhä valvotte, te jotka luette vasta tämän aamulla teille...hyvempää huomenta!

Ystävä minussa

Hyvää ystävänpäivää te kaikki Uutistoimiston ystävät!
Mieltä lämmittää suuresti, että kuljette mukana näinäkin aikoina kun kiirettä pukkaa niin, että blogin päivittely on hiljaisempaa. Kiitos siitä ystävät!

Olen viime aikoina pohtinut ystävyyttä todella paljon. Ystävyys on ollut itseasiassa enemmän läsnä kuin aikoihin viimisen vuoden aikana:

Syksyllä sain olla mukana saattelemassa ystävää avioliiton autuaaseen satamaan ja siinä kiireessä se ystävyys menikin kaiken edelle kun häitä hiki hatussa puuhattiin. Onneksi minä taisin olla pahempi stressaaja kuin morsio itse, niin ystävyys ei joutunut kovin kovalle koetukselle.
Olen myös joutunut olemaan huolissani toisen ystävän puolesta. Tämän asian tiimoilta onkin tullut käytyä läpi monenmoisia fiiliksiä aina pelosta huolen kautta totaaliseen voimattomuuteen. Vaikka parhaani teen auttaakseni, niin tuntuu etten vain pysty auttamaan. Enkä tässä tapauksessa pystykään vielä muuten kuin olemalla tukena ja siinä sivussa hellästi potkimaan persuksiin, jotta saataisiin muutosta parempaan aikaseksi. Kengän kärjet alkaa jo kulumaan, mutta eiköhän se tästä vielä iloksi muutu.
Olen myös kaivannut montaa kaukana olevaa ystävää. Mielipolo suhailee ikävissään ympäri Suomen aina Belgian kautta Intiaan asti. Ystävät tekee tästä maailmasta niin kovin suuren.

Vaan yhtä ystävää olen laiminlyönyt talven aikana aivan liikaa. Itseäni! Tajusin sen tuossa muutama viikko sitten kun yöllä silmät ristissä tein töitä ja vihdoin nukkumaan mennessä, en enää tiennyt olenko hereillä vai untenmailla jo. Ymmärsin, että nyt olisi aika ottaa stoppi tähän itsensä kurjuuttamiseen. Instagram -seuraajani näkikin jo, mitä tästä öisestä "heräämisestä" seurasi: Hyväviikko!
Hyväviikko piti sisällään hyvää oloa kuten hauskan aamupalan joka aamu, hyvät yöunet, liikuntaa, ystäviä, kampaajalla käyntiä, nauramista, pulkkalenkkejä, suukottelua, kutittelua, kauniita asioita ja hyviä löytöjä, kaikkea mistä hyvä olo kumpuaa! Ja se oli menestys, olo on ollut paljon parempi, vaikka hyväviikon jälkeen onkin taas välillä lipsahtanut yötyön puolelle, mutta kokonaisuudessaan osaan taas olla paremmin itseni ystävä ja jaksan paremmin. Jos kaikki älyäisi olla itsensä edes toiseksi parhaita ystäviä, niin monen olo olisi parempi. Haastan teidät ystäväiseni nyt viettämään omaa hyväviikkoa ja jos ig löytyy, niin laittakaa kuvia #hyväviikko ja tägäilkää mua, niin näen miten hyvä lähtee kulkemaan omia polkujaan eteenpäin täältä.

Annoin aamulla Jarkolle ystävänpäivälahjaksi jättiläismäisen nougat -pötkön, josta luonnollisesti vaadin lahjoitusta myös parhaalle ystävälleni itselleni! Nams!

Tässä muutamia kuvia mun insta-tilin hyväviikosta:

Luukku 24: Hyvää Joulua!

Nyt on aika aukaista viimeinen luukku ja luukusta 24 putkahtaa joulun iloinen toivotus ja kiitos teille parhaille lukijoille. Kiitos, kun olette taas ahkerasti seurannut ja kommentoinut joulukalenteria, ensi vuonna jälleen uusiksi, eikös niin!

Nyt oikein mukavaa ja rauhallista joulua joka sorkalle, nauttikaa siitä mitä Joulu juuri teille edustaa. Mulle se on aikaa perheen kanssa ja lupa olla ajattelematta arjen hässäköitä.

Tässä mun joulukorttini juuri teille:

Luukku 23: Lapsuuden joulut

Nukahdin taas vaihteeksi sohvalle, niin luukku 23 aukeaa näin astetta myöhemmin. On se rankkaa tää joulun puuhastelu hehe. Mutta tämä luukku antaakin hieman erilaisen jutun teille rakkaat lukijat, nimittäin palasen lapsuuteni jouluista. En ole varma olenko aikasemmin blogissa julkaissut yhtään lapsuuskuvaa, joten täältä niitä piisaa sitten aiemmankin edestä.

Kas tässä kasari ja ysäritunnelmia olkaa hyvä. Olen syntynyt 1986, jos joku ei vielä tiennyt.
Kommenttiboksiin saa jakaa hauskoja lapsuuden joulumuistoja, niitä olis mahtava lukea!

Voiko olla onnellisempaa naamaa? Oon just saanut tuon "Haslillobeibin" (nukke) jota ihan hirveesti pukilta toivoin.

Kopodi kopodi...Oisko Anna 8v?

Vito rakas tässä vielä nuori mies viettelee kenties ekaa tai tokaa jouluaan.

Anna Manna vajaa 4v isoveikan kanssa mummolassa. Veljellä ehkä siistein paita ikinä ja toiset puettiin pitsiin...epistä heh!

Tui tui! Multa löytyy yhä toi rintaneula.

Toi oli ihan mun lemppari hame. Ja huomatkaa veljen ysäri jumpsuit. Mulla oli kanssa samanlainen mut eri värinen.

Tonttuset koulun esityksessä ehkä 9v ja aina piti kreppaa tukka!

Joulupäivän aamuna esitellään mun ja isoveljen lemppari joululahjat. Rukkaset olis myös joululahj ja mun eka mankka, jeij!

Ai mitenniin velipoika mittailee, et onhan toi kaikista isoin paketti sille! Ahahahah!

Joulupukkii, Joulupukkiii....

Joka Joulu meidän pihakuusi sai valot <3

Synttärihössötys alkakoon!

Siitä on ensi tiistaina tasan vuosi kun pieni Niilani näki ensi kertaa päivänvalon. Tai tarkemmin ottaen otti ensimmäiset henkoset elämää pimeänä marraskuun yönä kirkkaiden synnytysalin valojen häikäistessä tuoreita silmiä. Käsittämätöntä miten aika on kulunut näin nopeasti. 

Vaan nyt on aika järjestää Niilalle mitä ihanimmat 1v. -juhlat ja valmistelut olenkin jo aloittanut mm operaatiolla koemuffarit! Raapasin netistä tällaisen mainion ohjeen, jota hieman soveltaen pyöräytin  pellin isoja ja toisen pieniä banaanimuffiksia ja voi nams tuli hyviä!

"Kuorruteraidat" ei menny ihan ku strömsöössä, kun tomusokeri loppui kesken ja lisäsin tietysti liikaa vettä, mutta näistä tuli niin hyvät, että heitinkin (lähes) kaikki pakkaseen juhlia odottamaan. Kuorrutellaan sitten juhla-aamuna!

Ohje löytyy täältä ja on todella helppo ja nopea:

Banaanimuffinsit ♥