Mietin tossa päivällä, että enpä olis uskonut kolme vuotta sitten, jos joku olis kristallipallon kanssa tullut sanomaan, että kolmen vuoden päästä istut sohvalla, luet vauvalehteä jonka kestotilaaja olet ja nitkuttelet puikoilla ihanaa pörröpipoa kaksvee kummitytölle joululauluja hyräillen. Ja kaiken lisäksi kirjoitat siitä blogiisi, jonka pitäisi olla kaikkea muuta kun höpsähtänyt mammablogi (ei mitään en tunnusta, pelkkä mammablogi tämä ei ole, hehe).
Hetken mietin näin, kunnes aloin oikeen totuuteen miettimään. Mitä hemmettiä mä ajattelen, todellakin olisin uskonut! Olen kaiketi aina tiennyt haluavani lapsia ja aina tullut toimeen lasten kanssa ihan todella hyvin. Päiväkodin tätinä olin vuoden päivät ja rakastin työtäni ja niitä pikku räkisnenuja itkuraivareineen ja ainaisine aamupuurotaisteiluineen päivineen. Rakastan kummityttöjäni ja heidän ihania viliskantti veljiään. Olen myös 12-vuotiaana tullut isosiskoksi ja elänyt maailman onnellisimman myöhäisen lapsuuden pientä vauvaa äitylin apuna hoitaen. Muistan kuin eilisen kun Antton oli oppinut kävelemään sillä välin, kun olin kaksi viikkoa Saksassa ja pikku-ukko tepasteli suoraan mun syliin istumaan ja tuossa tuokiossa vaaleilla ihanilla kesähousuillani oli vaipasta lempeästi turahtaneet kakat. Silloin ei ehkä naurattanut ihan hirveästi, mutta nyt naurattaa.
Sanokaa vaan, että nyt se on mennyt totaalisen sekasin niistä imetyshormooneista, vaan kyllä se niin on, että mä olen seonnut jo kauan kauan sitten, olen natural born mami! Tuo mun pikku västäräkkini on vaan tuonut nyt tän kaiken esiin eri tavalla.
Vaan älkää huoliko, koitan pitää nämä mun rakkaudenjulistukset kurissa ja kirjoittaa edelleen myös kaikesta muusta. Heittäkää kommenttiboxiin vaikka toiveaiheita niin ei mee ihan vauvaamiseks, hehe. Mukavaa viikonloppua!
