Well hello aurinko!

Vihdoin se on tullut takaisin, AURINKO! Suomen pitkä ja kylmä talvi saa ainakin tämän tytön hipiän suoraan sanottuna himoamaan niitä ensimmäisiä oikeasti lämmittäviä auringonsäteitä. Nyt niitä on taas liikkeellä. Vaikka tänään tuli jossain välissä taas luntakin ihan vaakatasossa, ei mikään pysty poistamaan tätä kevään tunnetta päästäni! Valon ja lämmön tuoma piristys tuli kyllä  ihan tarpeeseen.
Olimme eilen Raisan kanssa lenkillä sataman seuduilla ja voi sitä valon ja lämmön määrää. Ihanasti aurinko hipsutteli takkini mustaa selkämystä. Oli muutenkin ihana ulkoilla oikeen kunnolla ja tuulettaa aivoja kaiken työnteon ja pohtimisen väliin. Raisa tarjosi vielä kaakaot sataman “mummokahvilan terassilla” niin mikäs oli ollessa. Kyllä sai ressit kyytiä siinä kun maailmaa kupposet kädessä parannettiin.

Pääsiäsinen meni muutekin mukavasti, lauantaina käytiin Jarkon porukoilla sukuloimassa ja juhlimassa appiukon synttäreitä (onnea vuan vielä!). Oli niin kivat pikku juhlat ja isot syömiset, hih. Siellä oli myös meidän kummityttö veljensä ja koko perheensä kanssa. Oli vaan niin ihana nähdä taas noitakin. Kumppis on kyllä niin iloinen tyttö, että ei vois noin pieneltä ihmisellä enää paljoo leveempää hymyä irrota. Ihan kilpailee valoisuudellaan tuon keväisen auringon kanssa.

Näin meillä eläimet naatiskeli tänään auringosta

Itsekin intauduin ottamaan pienet varjotanssit ilta-auringossa

Kummilapsia ja kummallisia lapsuusjuttuja.

Viimeksi kun kirjoitin mua jännitti moni asia. No Nyt ainakin yhtä asiaa ei enää tarvi jännittää. Kummityttöni, suloisista suloisin pieni prinsessa syntyi  puolitoista viikkoa sitten täysin terveenä ja ihanaisena. Tapasin tuon pienen ihmeen viime viikolla ja kyllähän siinä sydän pakahtuu, kun niitä maailman pienimpiä varpaita katselee ja ihastelee.  Tytteliini on kaunis kuin pieni nukke. Oli ihana myös nähdä kummitytön isoveikkaa, joka on kyllä mun lempi pikkumies. Herra pian kolme vee alkaa olemaan niin mainion oivaltavassa iässä.

Luettiin pikkumiekkosen kanssa kirjaa ja yhtäkkiä hän painoi mun mahaa ja kysyi , että mitä tuolla mahassa on? (Onneks tuli alotettua jumpassa käynti taas niin ei tarvi ihan hirveitä ressejä tästä ottaa) Vastasin, vain että voi että siellä ei asu kyllä nyt kukaan! Niin siihen pieni herra tuumasi, että niin ” Siellä asuu vain napa!” Aivan ihana.

On tässä kumpparin synnyttyä tullut  muisteltua paljon viimeaikoina myös oman äiteen kertomia tarinoita niiltä ajoilta kun olin itse ihan piskuinen. Olin kuulemma ristiäisten jälkeen ollut kamalassa nuhassakin. Aika rankkaa sellaselle pienelle ihmiselle olla heti ihan nuhanenä.

Tässä tulee nyt kuitenkin hitusen hauskempi tarina:

Olin pieni. Tarkkaan ottaen lähes vuoden ikäinen. Äitini heräsi aamulla siihen kun minä, aina niin rauhallinen lapsi, olin pinnasängyssäni päättänyt nousta ylös. Olinhan juuri oppinut seisomaan. Vielä tämä mahtava lihasten työ ei kuitenkaan riittänyt herättämään autuaasti tulevasta tietämätöntä äitiäni. Sen sijaan ne suloiset värähtelyt, joita ääniaalloiksikin kutsutaan saivat äitini havahtumaan valveille. Sanoin niin ihanasti kuin kuolaa valuva, heikosti ääntävä yksivuotiaan suu pystyy suinkin sanomaan: ”kato ny!”. Äidilläni otti hetken tajuta mitä minä siinä osoittelin. Pieni pullukka sormeni osoitteli innoissaan potkuhousujen lahjetta. Lahjetta, joka nyt oli vääntynyt muhkean pullealle kaarelle. Mutta mikäs se siellä puntissa sitten niin painoi? No mikäpä muu kuin lämpimän tuoksahtava vauvan aamukakka! Hyvää huomenta äiti!