Nassu ja tassut

Moni on kysellyt, että miten meillä eläimet ja lapset tulee toimeen. Vastaan aina samalla tavalla: älyttömän hyvin. Mulle on valikoitunut jotenkin niin mainiot eläimet, että nää todella haluaa olla aina siellä missä tapahtuu...ja lastenhan kanssa tapahtuu. Aslasta ja Niilasta on kehittynyt erottamaton parivaljakko, jotka painii täällä toisinaan niin railakkaasti, että äiti saa alkaa toimittamaan erotuomarin virkaa. Se riemu, mikä virtaa Aslan tassuista hännänpäähän saakka kun Niila tulee päikystä kotiin, on jotain ihan käsittämätöntä.

No entäs sitten kombo vauva ja eläimet? Täytyy myöntää, että pieni paniikki meinas iskeä silloin kun Otson kanssa kotiuduttiin. Nostin turvakaukalon olohuoneen pöydälle ja siinä hetkessä kun Asla tajusi, että kopassa tuhisee jokin hurjan jännittävä, alkoi hirveä murina...apua! Vaan hormoonipäissä, leijonaäitimoodissa tuumasin samalla sekunnilla, että tämä peli ei vetele, nyt tarvii toimia!  Nappasin koiran kainaloon ja työnsin sen naaman kiinni vauvan kinttuihin, että haistappa siitä! Eihän tuollaiselle sulokintulle voi murista pönttö! Ja jotain taikaa niissä varpaissa todella oli, nimittäin Aslan mieliala heitti kertaheitolla ääripäästä toiseen ja se meni jotenkin ihan sijoiltaan koko koira. Aslasta kuoriutui oikea pikku äiti, joka hössötti juosten ympyrää jos Otso vähänkään inahti ja pakonomaisesti pyrki lipsuttelemaan vauvan varpaita heti kun silmä vältti. Hassu hauva. Nykyään Asla on kyllä jo paljon rennompi "pikkumutsi", mutta yhä kyllä valpastuu heti jos Otso itkee ja heittää lennosta pikku suukot poskelle vaikka kiellän.

Kissat taas ei aluksi ollut Otsosta millänsäkään, mutta kun niillekin taas jossain välissä kirkastui, että vauvat ovat lämpimiä alkoi Otson seura kiinnostamaan. Meidän isommasta kissasta Leonista oli alkuviikkoina jopa ihan todellista apua, kun Otso halusi olla ihan kyljessä kiinni, mutta itse ei ihan koko iltaa olisi jaksanut maata sohvalla: joka ilta siinä kasin pintaan Leon tuli sohvan nurkille kärkkymään, että koska nousen vauvan vierestä, jotta hän voisi tulla mun paikalle sijaisvierihoitamaan. Vauva nukkui tyytyväisenä kun kyljessä on lämmin kehräävä kissa ja äiti pääsi vähän jalottelemaan ilman että pikku-ukkeli herää. Ihan mahtava otus. Nyt kun Otson on alkanut liikkumaan ja tarttumaan kiinni kissatkin pysyy tasa loitommalla beben ollessa hereillä. Eppu kapuaa kyllä yhä mielellään Otson jalkoihin nukkumaan, siitä kun pääsee helposti pinkomaan pakoon, jos Otson vauvajumpat yltyy liian rajuiksi.

Mutta kaiken kaikkiaan täytyy sanoa että olen kaiketi aika onnekas, kun kaikki kolme eläintä osaavat ottaa oman tilansa ja mennä lepäilemään lapsilta rauhaan ja toisaalta olla myös lasten kanssa todella kiltisti.

Tässä muutamat kuvat, jotka jotenkin hyvin kiteyttää kuinka todellakin tarvii olla juuri siellä missä tapahtuu. Yritin siis ottaa Otsosta hitusen parempia kuvia, niin hetihän siinä ollaan paistattelemassa valokeilassa kun selkäs käännät.