Päiväkotituulet

On ollut tosi jännä viikko. On ollut uusia jänniä töitä ja jälleen hykerryttävä ja innostuttava luovuuslabra, vaan yksi asia on kyllä ollut vahvasti päälimmäisenä, nimittäin se Niilan päiväkodin aloitus.

Maanaina oltiin siis tutustumassa muutama tunti yhdessä, mutta koska kaikki meni tosi hyvin päätettiin yhdessä Niilan hoitotädin kanssa, että tiistaina mami saa lähtee pakertamaan duunia heti ja Niila jää tätien kanssa syömään aamupuurot. Kotiin haetaan sitten klo 14:30 välipalan jälkeen.

Tiistai sitten koitti ja aamulla selvästi jännitys alkoi hiipimään mahanpohjaan. Sinne myö saapasteltiin päiväkodille. Eteisessä riisuttiin ulkovaatteet ja tehtiin muuta valmistelut. Sitten pitikin mennä jo viemään Niila leikkihuoneeseen. Pakko tunnustaa että tässä vaiheessa kyllä jännitti kovin.

Nyt se olisi sitten edessä, että Niila, joka ei juuri muuaalla ole ollut vielä hoidossa kuin mummolassa ja Mirkku murusella, jää sinne koko päiväksi vieraitten ihmisten kanssa. Vein Niilan muitten lasten sekaan ja nopeasti halasin ja kerroin, että äiti menee töihin ja tulee päivällä. Näin olin sen etukäteen suunnitellut. Niila alkoi karjumaan kuin pieni hyena. Minä päättäväisesti pysyin suunnitelmassa ja livahdin kiireen vilkkaa eteiseen, vaan erehdyin katsomaan taakseni: siellä se äitin pieni pikkulintu katsoi mua vedet silmissä ja karjui hoitajan sylissä. Pakko sanoa, että ulos kun pääsin niin kyllä siinä kyyneltä silmään pukkasi (mutta hei en sentään vollottanut suureen ääneen kuten kaverit oli pelotellut). Harmittaahan se nähdä että omalla pienellä on paha mieli. Mutta ei auttanut kun mennä kotiin tekemään töitä.

Kotona työhuoneessa istuin teekuppi kädessä. Olo oli pöllämystynyt. Mitä tapahtuu. Tässäkö sitä ollaan ja ihan luvan kanssa ja rauhassa sais töitä tehdä. Jokin hassu rentous laskeutui mieleeni. Jotenkin tiesin, että Niilalla on kaikki päikyssä ihan loistavasti, on se sen verran...no Niila! Sellainen rohkea tättärä. Starttasin duunit ja sain niitä tehtyä hurjan tehokaasti. Ihan kuin koko 1,5 vuoden kotiäippäily olisin kerännyt näppeihin jotain malttamatonta työbuustia ja hommat vaan soljui eteenpäin, siitäkin huolimatta että facebook ahkerasti muistutteli olemassaolostaan koko päivän. Tosi hyvä fiilis jäi ekan työpäivän jälkeen ja tuli tunne, että hitsi tähänhän vois taas tottua, työläisen elämään. Vaan myönnettäköön, että olin kyllä jo 14:15 päikyn ruokalassa silittelemässä välipalaksi rahkaa ja omenapiirakkaa maiskuttelevan pikkuiseni pitkiä kutreja.

Niilan päivä oli mennyt mallikkaasti. Itkut itkettiin aamulla, mutta muu päivä oli mennyt iloisesti puuhastellen, hyvin syöden ja sikeästi ennätyspäikkäreitä nukkuen. Olin ehkä maailman onnellisin äiti. Keskiviikko sujui aivan samalla kaavalla, joskin aamulla itku ei enää äitiä niin pahasti riipaissut, koska osasin erottaa siitä jo Niilalle tyypillistä komennusta, eikä niinkään lohdutonta hätää. Itku loppui jo kun pääsin eteisen oven taa.

Voiko tämä tosiaan mennä meillä kummallakin näin helposti? Koska tällä hetkellä tuntuu, että vaikka tulis mitä huonoja aamuja tai kokonaisa päiviä, niin ollaan kumpikin kokonaisuudessaan tosi sinut tän uuden tilanteen kanssa. Niilalla on hauskaa kun elämään putkahti kertaheitolla kymmenen uutta kaveria ja jänniä päiväpuuhia, uusia turvallisia aikuisia ja uusia elämyksiä. Miksi ihmeessä äitinä tästä olisin jotenkin haikeana tai surullinen.

Se on tietysti otettava huomioon, että olen siitä onnekas ihmishupsu, että rakastan työtäni, enkä ole missään vaiheessa kokonaan työelämästä poistunutkaan. Ymmärrän, että tämä päivähoitokokemus voi jollekin toiselle olla miljoona kertaa rankempi, jos työ mihin pitäisi palata muistuttaa enemmän pakkotyöleiriä, kun sitä omaa unelmaduunia. Mulla taas tämä kevät on ollut jos muutenkin, niin myös työn puolesta aika rankka. Työmäärä on ollut melkoinen ja se ylimääräinen aika, jota arjesta ei löydy on töihin otettu sitten yöunista. Pitkään jatuvat olemattomat yöunet ja jonkin sorttisesta esiuhmasta pullikoiva taapero, ei ole mikään kevyt taakka kantaa. Mikään työ ei ole ollut näin rankka kun tämä yötyö ja kotiäiti kombo ja mäkin olen kyllä melkosiakin duuneja vääntäny elämäni aikana. Mutta kyllä kannatti vähän venyä ja kiltisti vaan jonotella päikkypaikkaa. Nyt saatiin Niila niin ihanaan päiväkotiryhmään meidän lähipäikkyyn, että kaikki se yöraatamisen aiheuttama otsasuonen kiristys on ollut sen arvoista. Nyt ollaan vaan onnellisia ja katsotaan mitä tuleva viikko päikkypojan kanssa tuo tullessaan. Tuli mitä tuli me ollaan siihen nyt valmiita. Ja ainiin sain päiväkodista ison kirjekuoren jossa lukee ”Onnea Niilan äidille” . Sunnuntaina sitten kurkataan mitä se mun pieni lintu on äitille askarrellut. Pakahdun rakkaudesta.

 ♥: Anna