Mielikuvitus lentämään!

Oon oikea super haaveilija. Mulla on haaveita monen moisia, pieniä ja suuria ja uusia syntyy samaa tahtia, kun vanhoja saavutetaan. Tänään haaveilin muhkeasta nutturasta päälaella ja pitkästä ihanasta tukasta. Huomenna kenties nauruhermoja kutkuttavasta kikatteluhetkestä ystävän kanssa. Jatkuvasti jostain.

Haaveilen myös luovasti ja jopa utopistisesti. Pienenä haaveilin, että pilvien päällä voisi pomppia ja että niilä voisi ajella samalla tavalla, kuin Muumien alkutunnarissa...(vai onko se sittenkin lopussa?).
Haaveiluuni liittyy siis todella vahvasti myös lentävä mielikuvitus. Saatan sepittää päässäni pitkiäkin tarinoita, miten elelen tulevaisuudessa hurjan mahtavaa kuvittajaelämää uskomattomassa ateliéssani ihanien ja kauniiden lasteni ja Jarkon tullessa päivän päätteeksi hymyssä suin huutelemaan minua kotiin (studionihan sijaitsee kauniin talomme piharakennuksessa). Ihmisen pitää saada haaveilla ja mielikuvitella.

Eräs kaverini kertoi joskus, että hän sepittelee vastaantulijoiden ulkomuodon perusteella tarinoita heidän ympärilleen. Tilanne saattaa neidin mielikuvituksessa laukata niin pitkälle, että vastaantulija on kokenut aiemmin päivällä vähintäänkin järkyttävän tragedian ja nyt murheen murtamana raahustaa katua pitkin kohti alkoa ostamaan ensimmäistä viinipulloa, joka käteen tarttuu, vaan ei saa sitäkään ostettua, koska rahapussi varastettiin edellisissä liikennevaloissa. Tämän jälkeen ystäväni tuntee mielipahaa ja sääliä ihmistä kohtaan ja murehtuu lähes kyyneliin sääliessään tuota poloista ihmiskohtaloa. Tietysti vähät väliä mikä se todellinen tilanne on (todennäköisesti kuitenkin ihan normi päivä, ehkä vähän työstressiä, mikä vetää olkapäät kumaraan ja näin hämää ystäväni vilkasta mieltä). Mielestäni tuo on jotenkin aivan mahtavaa ja todellista arjen luovuuden juhlaa. Tosta voisi olla hyötyä kirjoittajille.

Miten oikeastaan päädyin tänään kirjoittamaan edes haaveilusta?
Eilen kadulla kävellessäni kuulin kun äiti ja poika kävi lyhyen keskustelun. Poika noin viisi vee huudahti innoissaan osoittaen torin laidalla olevaa vanhaa rakennusta (kuva täällä), että “kato linna!”, johon äiti vastasi, että “niin, on se vähän niiku linna”. Olin hyvin pettynyt. Jos äiti ei olisi ollut niin väsynyt ja miettinyt jo kauppalistaa kuumeiseti päässään (joka tietysti selittää tämän varsin ymmärrettävästi), hän ehkä olisi tajunnut vasta, että “kato niinpä onkin, onkohan siellä asunut joskus joku hieno kuningas ritareineen?”
Mielestäni oma ehdottama vastaukseni olisi antanut tilaa lapsen mielikuvitukselle ja ehkä jopa ruokkinut sitä eteenpäin, ilman että siitä olisi mitään haittaa, että totuutta vähän värittää. Mielestäni äidin vastaus oli tylsä ja mielikuvitukseton. Tai noh. Ehkä vieläkin karumpaa olisi ollut, että äiti olisi tiuskassut: “ei se ei ole linna, vaan vanha Kansallis osake pankki!”

Ja hei nyt te, jotka siel mietitte, että ootappa vaan kun saat ne omat lapset, niin tiedät! Teille sanon, että niin odotankin! Sepitän niille semmosiakin tarinoita, että satukirjatkin jää mielikuvituksessaan kakkoseksi, hehe.

Oikein mielikuvituksekasta yötä kaikille!