Luettiin pikkumiekkosen kanssa kirjaa ja yhtäkkiä hän painoi mun mahaa ja kysyi , että mitä tuolla mahassa on? (Onneks tuli alotettua jumpassa käynti taas niin ei tarvi ihan hirveitä ressejä tästä ottaa) Vastasin, vain että voi että siellä ei asu kyllä nyt kukaan! Niin siihen pieni herra tuumasi, että niin ” Siellä asuu vain napa!” Aivan ihana.
On tässä kumpparin synnyttyä tullut muisteltua paljon viimeaikoina myös oman äiteen kertomia tarinoita niiltä ajoilta kun olin itse ihan piskuinen. Olin kuulemma ristiäisten jälkeen ollut kamalassa nuhassakin. Aika rankkaa sellaselle pienelle ihmiselle olla heti ihan nuhanenä.
Tässä tulee nyt kuitenkin hitusen hauskempi tarina:
Olin pieni. Tarkkaan ottaen lähes vuoden ikäinen. Äitini heräsi aamulla siihen kun minä, aina niin rauhallinen lapsi, olin pinnasängyssäni päättänyt nousta ylös. Olinhan juuri oppinut seisomaan. Vielä tämä mahtava lihasten työ ei kuitenkaan riittänyt herättämään autuaasti tulevasta tietämätöntä äitiäni. Sen sijaan ne suloiset värähtelyt, joita ääniaalloiksikin kutsutaan saivat äitini havahtumaan valveille. Sanoin niin ihanasti kuin kuolaa valuva, heikosti ääntävä yksivuotiaan suu pystyy suinkin sanomaan: ”kato ny!”. Äidilläni otti hetken tajuta mitä minä siinä osoittelin. Pieni pullukka sormeni osoitteli innoissaan potkuhousujen lahjetta. Lahjetta, joka nyt oli vääntynyt muhkean pullealle kaarelle. Mutta mikäs se siellä puntissa sitten niin painoi? No mikäpä muu kuin lämpimän tuoksahtava vauvan aamukakka! Hyvää huomenta äiti!
Hahaaa, äitylihän oli melkeen unohtanut tuon mukavan "lämpimäiset heti aamulla" tapahtuman.
VastaaPoista